Dea sai Etelä-Ontariossa Kanadassa tänään äitienpäivänä 11. 5. 2008 tittelin TD, eli Tracking Dog.

TD-koe on 400-450 m pitkä peltojälki, jossa meillä tänään oli 4 kulmaa. Tyyli saa olla vapaa, ja jäljen päässä on esine, joka koiran tule ilmaista. Sää oli mahdottoman tuulinen, mikä sotki monen suunnitelmat täysin. Deaa ennen oli 6 koirakkoa, joista jokainen jouduttiin hylkäämään, mm. USA:n puolelta tullut siellä jo kaikki jälkitittelit voittanut rottweiler uros meni sekaisin ensimmäisessä kulmassa. Melkoinen oli siis jännitys omaa vuoroamme odotellessa.

Meillä oli melkoinen onni matkassa, sillä meidän jälkemme oli hieman suojaisemmalla pellolla, jolla puut edes hieman suojasivat tuulelta. Otin Dean autosta, Dea otti heti ilmasta jo hajun jäljestä ennen kuin olimme edes pellolla. Aloitimme jäljen ja rouva D imeytyi jäljelle niin voimakkaasti, että sain juosta sen perässä. Kulmissa oli haahuilua, mutta niistä selvittiin. Kynnetyllä pellon osalla oli suuri lokkiparvi, jota Mama D kyttäsi jonkun aikaa, mutta onneksi jälki veti kaikesta huolimatta. Ja sitten olikin meillä jo hanska suussa!! Se oli siinä, en voinut uskoa, että homma kävi niin nopeasti.

Meidän jälkeemme sai vielä yksi koirakko tuloksen, 9 koirakosta siis 2 selvitti jäljen. Samana päivänä oli myös UTD eli Urban Tracking Dog-testi, josta 1 koirakko sai tuloksen. Palkintojen jaossa tuomari kommentoi jokaista suoritusta. Deasta hän sanoi vain, että ‘This dog was awesome!’ And so she totally was today, I couldn’t agree more. Todellinen onnen tunne oli tänään, etenkin kun kuukausi sitten oli jo Dean menetys lähellä.  Melkoista kiinnostusta herätti myös Dean rotu, sillä Hovawart on Kanadassa todella harvinainen rotu. Arvelisin, että Dea on ensimmäinen TD-hovawart Kanadassa!

Seuraava etappi on TDX-koe, joka on jo huomattavasti vaativampi, pituutta noin kilometri, enemmän  kulmia, 3 esinettä, ja ainakin 2 harhajälkeä. Pitänee ruveta duunikavereita lahjomaan jäljen tekijöiksi!

Tänään tiistaina sitten uusi yritys ja pääsimme treeneihin. Dodiin, kurssista saan irti sen minkä haluankin, eli koirahäiriötä, ja jotain kivaa tekemistä Mama D:n kanssa, mutta toiminta yleisesti oli pieni pettymys. Kesällä sain sen vaikutelman paikasta, että kyseessä on ihan oikeasti operantisti asioita käsittelevä paikka, mutta treeneissä tunnin verran lähinnä houkutellen koirille yritettiin opettaa asioita. Onneksi Mamsu on huisin etevä, ja osaa jo periaatteessa asiat, vähän pitää muuttaa juttuja Kanadan tokon malliin. Ja kuten sanottu, saan kurssista sen mitä kaipaankin. 

Sitten päätin mennä läheiseen puistoon vielä Mamsun kanssa pikkulenkille. Parkkeerasin auton parikkikselle, joka oli jäinen ja luminen, mutta ajattelin, että mitäs tuosta, ei se nyt niin pahalta näytä. Kävimme pikkulenkillä, takaisin autoon, ja kotia kohti. Mutta autopa ei parkkikselta nousuut mihihinkään lievään ylämäkeen, liian liukasta. Nastarenkaitahan siis ei Ontariossa tunneta.   Sutimista aikansa, ja sitten auto tössähti lumipenkkaan. Eikä hievahtanut mihinkään. Lapioin ja lapion lunta, ja renkaat vaan pyöri tyhjää kun yritin autoa liikuttaa. Itkua melkein tihertäen soitin Autosharen pomolle, että mitäs pitäs tehdä. Sieltä soitettiin paikallinen Team Ahma paikalle. Odotin paniikissa, että tuleeko sieltä ketään. Sitten paikalle tuli puolityly ja tylsistyneen oloinen kaiffari hinausautolla, ja totesi, että tuosta kuopasta sinusa tuskin ylös saadaan. Samalla kysellen, että miten tyhmä nainen oletkin saanut autosi tuollaiseen paikkaan. Sitten kaiffari soitti jollekin toiselle Team Ahmalaiselle. Tämä mies tuli paikalle, ja pelasti minut. Hän tiesi, että kyseiseen Mazdaan saa jonkun magic koukun etupuskuriin, ja voila näinhän se olikin, ja auto nousi kuopasta takaisin tielle. Pelastaja-mies jopa paijasi Mamsua ja kehui kauniiksi. Olisin voinut itkeä helpotuksesta, kun piina oli ohi. Ihanaa, että löytyy vielä ihania ihmisiä maailmasta. Sitten kotia lumimyrskyssä 50 km/h vauhtia lunta kyntäen Ontarion suurimmalla moottoritiellä.  Lasku seikkailusta tullee perässä. Huoh!

Broukbäkissä musta mäki voi olla mitä vaan, esim. pelkkä metsikkö! Pidin kovasti Albertan provinssista. Tahtoo sinne uudestaan, ja muutenkin matkailemaan ympäri tätä suurta maata.

Mamsu parka joutuu yksin olemaan pitkiä päiviä kuten aina. Tänään se pääsi sentää pörseltämään lumisiin maisemiin mun ratsituntini jälkeen.

Vaikka periaattessa vastustan jooga-fitness vaatemerkkiä Lulu Lemon, niin sieltä piti ostaa kummiskin uusi joogamatto, kun vanha piti jättää Suomeen, kun ei mahtunut laukkuun skimbamonojen kanssa enää. Hiksakäsien liukuma uudella matolla on minimaalinen.

Duunikaverien kanssa on olut 2 kertaa kaljalla, ja biletyttöjen A+A kanssa kerran. Kyllähän sitä nyt viikossa jo ehtii. Mutta herra D on jenkeissä, tulee vasta 26.1., ilman D:tä on tylsää.

Ja vuoden eka ratsitunti Frankillä takana, siitä ja simuloidusta härkätaistelusta Ponityttöjen puolella.

Vai ettei blogi päivity, no kun ei tapahdu mitään. Noh vanhemmat oli täällä juuri 10 päivää, niin tulihan sitä turistinakin sitten oltua. CN-towerissa on nyt käyty, Montrealissa ja Niagaran putouksilla. Jälkimmäisimmästä Mamsmams sai tuliaisiksi Kanada-hirven. Sitä on kiva pökseltää.

Olin äsken Master F:n ratsitunnilla. Herranjestas mitä huutoa, en sateen vuoksi kuullut/ymmärtänyt kunnolla, ja siitäkös herralla meni hermot. Piruetteja, ja avoja ja sulkuja ihan himona, ja jos teki yhdenkin askeleen jotain väärää, niin ZAPZAP henkinen piiska raapaisi selkämystäni ja lujaa. Kun ratsii näin harvoin on aina kroppa jäykkä heppaparan selässä. Seuraavan kertaankin taas 3 viikkoa, sillä Master F on ensin 2 viikkoa pois, sitten mä melkein viikon ASCB-konferensissa Washingtonissa. Missä muuten varmaan duunikaveri D ja ex-duunikaveri N pitää huolen siitä, että tila on iloinen/pöhnäinen hiprakka.